Pitkään on pitänyt istua ja hautoa tätä aihetta. Kaikkein pelottavinta olisi ollut joutua myöntämään, etten ole oppinut mitään ja varsinkin taas viimeaikaisia vaatelaskuja katsellessa melkein jo jouduin oppimattomuuteni myöntämään, mutta ehken kuitenkaan joudu... Tässä joitain asioita mitä on tarttunut mieleen 2,5 vuoden aikana:

1. Puskuri.

Absoluuttisen tärkein mielenrauhan tuoja. Jos ei ole tilillä säästöjä tai edes käyttövaraa jollain luotolla, en pysty hengittämään. Tietenkään luotto ei ole paras mahdollinen puskuri, mutta pari kertaa säästöt tyhjennettyäni jonkin velan maksuun edes jonkin luoton käyttövara on auttanut nukkumaan paremmin. Puskuri pitää olla kunnossa ja sitä kovasti taas tälläkin hetkellä säästän takaisin.

2. Minkälainen olen rahankäyttäjänä.

Jonkin verran tässä on saanut tehdä itsetutkiskelua ja välttämättä kaikki mihin itsessäni olen törmännyt eivät ole olleet kovin imartelevia luonteenpiirteitä. Toki haluaisin olla oppirahat maksanut, kerrasta viisastunut ja jokin talousguru, joka on jo kelvollinen neuvomaan muitakin, mutta enpä taida olla. Silloin, kun on oma jaksaminen parempaa ja kuukausibudjetti ei syystä tai toisesta leviä, puskuri on kunnossa eikä näköpiirissä yllätyksiä, jaksan tätä paremmin ja jaksan paremmin pitää lankoja käsissäni. Silloin, kun väsyn tähän, lainat lyhenevät mielestäni liian hitaasti, kaikki tökkii, penskat tarvii lääkäriä ja sitä sun tätä, yllättävän helposti vieläkin rahankäyttö lähtee lapasesta. Jos olen ollut tunnesyöjä, taidan olla myös tunnetuhlaaja.

3. Mikä on tarve ja mikä on halu.

Tämän aiheen pohdintaan olen kyllä saanut näinä vuosina paneutua ihan kunnolla. Lisäksi minimalismiin tutustuminen on auttanut aiheen tutkiskelua myös. Pikku hiljaa voisin väittää, että tunnistan jo itsessäni sen mikä on oikeasti tarve ja mikä vain halu ja aika pitkäänkin jaksan jo itseni kanssa keskustella onko halulle syytä antautua. Yllättävää kyllä, antaudun helpommin halulle, jos se kohdistuu kokemukseen, kuin jos se kohdistuu tavaraan ja kaikkein helpoiten antaudun, jos se on jokin lasten haluama kokemus.

4. Oman sitkeyden määrä.

Tiesin tähän projektiin lähtiessäni, että olen aika sitkeää tekoa. Jos pystyt kuvittelemaan, että minun mukavuusalue on nukkuminen ja kaikki sängyn ulkopuolella tapahtuva aktiviteetti on jonkintasoista epämukavuusaluetta, pystyt kuvittelemaan miten vuosien saatossa olen saanut kasvattaa omaa sietokykyä, vahvuutta ja suoranaista jääräpäisyyttä selvitäkseni tavallisesta arjesta, monesta koulututkinnosta, lastenkasvatuksesta yms. mitä ihmiset yleensäkin elämässään normaalisti tekevät. Silti olen yllättynyt, etten ole välilläkään murtunut totaalisesti, vaikka se joskus olisikin näköpiirissä häämöttänyt. Joka kerta, kun tulot ovat syystä tai toisesta pienentyneet entisestään, olen itsekin välillä ihmeissäni miten siihenkin muutokseen olen pystynyt perheen elämän sopeuttamaan.

5. Sitku-elämästä nytku-elämään.

Nuorempana oli vara sanoa, että teen jotain sitten, kun...sitten, kun jään eläkkeelle, sitten, kun lapset on vanhempia, sitten, kun plaaplaa. Jos olisin tarponut velat läpi tavalliseen tapaan olisi tullut taas yksi sitten kun. Sitten, kun velat on maksettu. EI! Elämä on nyt kun. Nyt, kun lapset ovat isompia. Nyt, kun on aikaa itsellekin. Ja velkojen myötä nyt, kun on pakko. Monta kertaa olen ajatellut, etten varmaankaan olisi ottanut omaa taloutta haltuun näinkin hyvin, ellei olisi ollut pakko. Joten varmaankaan en koskaan olisi aloittanut säästämään tai sijoittamaan siinäkään määrin, kuin mitä nyt olen pystynyt tekemään. Enkä todennäköisesti olisi niin perusteellisesti miettinyt mitä tavoittelen ja milloin ja miten aion ne tavoitteet saavuttaa.