Jaahas. Tulipas tänään kokeiltua miten tämä bloggaaminen toimii kännykällä. No ei toimi. En saanut muokattua jo julkaistua tekstiä, joten jouduin poistamaan sen kokonaan. Sitten yritin tehdä luonnosta, mutta sanat olivatkin menneet tunnisteisiin ja koko höskä oli mennyt julkiseksi. Opinpahan olemaan käymättä täällä kännykällä.

Mutta itse aiheeseen.

Olen aina luullut, että työpaikkakiusaaminen on oikein kunnon ala-astemeininkiä. Muistatteko? Huutelua, haukkumista, lällättämistä, joukosta eristämistä, vähättelyä ja kaikkea muutakin yhtä keskenkasvuista käytöstä. Tiedän, että juuri tuota tapahtuu esim. keikkapaikassani, jossa yksi ihminen terrorisoi koko työpaikkaa. Johdon pitäisi puuttua asiaan, mutta, kun kiusaaja on esimiehen lemmikki, ei tilanteelle tee kukaan mitään. Sitten on semmoista mistä ei oikein tiedä mitä se on. Tuohon tunsin törmänneeni itse menneellä viikolla. Se on semmoista käytöstä ja puhuttelua esimieheltä, mikä jättää puhutellun tuntemaan itsensä todella pieneksi ihmiseksi. Laittaa varomaan kaikkea tekemäänsä ja sanomaansa ja tuntemaan, ettei työnjälkeen luoteta ollenkaan. Puolitoistaviikkoa kerkesin tuota mietiskelemään, kunnes tänään puhuttiin asiat selvemmäksi ja nyt taas uskallan hengittää. Mutta paljon on työpaikoilla sellaisia ihmisiä, jotka eivät uskalla hengittää, vaikka miten asioista puhuttaisiin ja niihin puututtaisiin, ennen kuin sairaslomalla.

Olen monesti miettinyt miksi juuri hoitoala tuntuu olevan työilmapiiriltään vaikea ala. Tekeekö sen naisvaltaisuus? Hierarkisuus (kyllä, 2000-luvullakin ala on hierarkinen)? Ehkä se, että työnantaja on yleensä suht iso laitos? Vai mikä? Se alkaa ensimmäisessä harjoittelussa, kun opiskelija luovuttaa oman nimensä samalla kun ottaa vastaan työpaikan avaimet ja hänestä tulee Se opiskelija. Se opiskelija, jonka ohi puhutaan kahvihuoneessa. Se opiskelija, jota ei saisi laskea työvoimaksi ja kuitenkin lasketaan. Se opiskelija, jota lääkärit eivät välttämättä edes huomaan olevan olemassa.

Sitten se jatkuu valmistuneena sairaanhoitajana, joka pääsee työskentelemään niiden lääkäreiden kanssa, jotka tykkäävät itkettää hoitajia, huutavat, eivät ota kantaa vaikka asialle pitäisi tehdä jotain tai vähintään kierrolla piikittelevät hoitajaa. Ja sitten tuota käytöstä purkavat kokeneemmat hoitajat nuorempiin hoitajiin. Ei jakseta neuvoa tai vastata kysymyksiin, ei auteta nostamisessa tai jätetään muuten vaan huomiotta. Ja sitten onkin kaikilla taas mukava olla ja kiva tulla töihin.

Tämän alan on pakko olla jotenkin erikoinen tässä asiassa, koska en ole kuullut esim. kaupan alasta mitään tämmöistä ongelmaa. En tiedä mitään muuta paikkaa missä kaksi ammattikuntaa ei välttämättä tule toimeen keskenään kuin sairaala. Tai missä toisen ammatin edustaja huutaa toisen ammatin edustajille ihan vaan siksi, koska voi.

Jotenkin toivoisin, että tuommoiset käytösongelmat voisi jo näinä aikoina painua...vaikka jonnekin. Kenenkään työhyvinvointia ei voi edistää se, että tuottaa kurjan olon toiselle tai pahimmillaan aiheuttaa pelkoa siitä, kuka kiertää tai kenen kanssa joutuu missäkin vuorossa työskentelemään. Kiusatuille toivoisin rohkeuttaa ottaa asia puheeksi ja kiusaajille toivoisin järkeä lopettaa toimintansa. Hoitajille toivon jaksamista kaikessa ja lääkäreille toivon järkeä siihen, etteivät oleta meidän tietävän heidänkin tonttinsa asioita kierroilla tai muutenkaan ja kärsivällisyyttä uusien hoitajien kanssa. Kaikille toivon ihmissuhdetaitoja ja tunneälyä, näillä pääsee minun mielestäni varsin pitkälle.