Melkein koko elämäni olen ollut enemmän tai vähemmän töissä. Ensimmäinen työpaikkani oli 14-vuotiaana kesäpätkä paikallislehden jaossa. Vieläkin muistan miten kamalaa se oli, joten hattua nostan jokaiselle, joka jaksaa tuota tehdä. Seuraavat kymmenisen vuotta vierähti kaupanalan koulutuksissa ja töissä, kunnes vaihdoin alaa hoitopuolelle. Tuohon asti olin ollut vakaasti sitä mieltä, ettei minusta sairaanhoitajaa tule ikinä, mutta niin vain tuli ja onneksi tuli.

Ennen sairaanhoitajan tutkintoa tein tradenomin tutkinnon ja tuosta lähtien halusin yrittäjäksi. Ostattelin jo erästä vaateliikettä, mutta onneksi se meni sivu suun (kauppa meni konkkaan jo kahdeksisen vuotta sitten). Tradenomitutkinnon ja sairaanhoitajakoulutuksen välissä kerkesin olla sekä yhdistyksessä töissä että puolisen vuotta työttömänä enkä olisi hoitokouluun hakenut ilman ex-mieheni kannustusta. Sairaanhoitajakoulun aikana sain kipinän hoiva-alan yrittäjyyteen, varsinkin kun pitkäaikaissairaanhoidon harjoittelussa tapasin yksityisen kotisairaanhoitajan. Tutkinnon saatuani en kuitenkaan uskaltanut hypätä suoraan yrittäjäksi, halusin saada työkokemusta, joten menin sairaalaan töihin. Halusin myös vieläkin laajempaa osaamista, joten kävin jalkojenhoidon ammattitutkinnon.

Viisi vuotta sairaanhoitajatutkinnon saamisen jälkeen uskalsin vihdoin hypätä yrittäjäksi. Tein jalkojenhoitoja, kotisairaanhoitoa ja kotipalvelua. Työntekijäni tekivät kotipalvelua ja kotisiivouksia.

Muutama kuukausi täysipäiväisen yrittämisen aloittamisen jälkeen oikea käteni alkoi kipuilla ja menettää puristusvoimaansa. Puoli vuotta tuota kuuntelin, ennen kuin kipitin käsikirurgin juttusille (yksityinen terveysasema on siitä hieno paikka, että voi suoraan mennä erikoislääkärille) ja rannekanavaoireyhtymähän siellä teki tuloaan. Tarkemmissa tutkimuksissa paljastui oireyhtymää sekä oikeassa kädessä että alkavana vasemmassakin. Vuosi sitten leikattiin oikea käsi. Leikkaustulos oli hyvä noin puolisen vuotta ja kumma kyllä, oireilu hävisi myös vasemmasta kädestä. Syksyn mittaan oireilu kuitenkin hiipi päälle uudestaan molempiin käsiin. Tämän vuoden alussa kävin kirurgin juttusilla uudestaan ja sanoin, etten enää lähde veitsen alle. Pyysin ja sain lausunnot kuntoutusta varten. Olen myös saanut jo myöntävän kuntoutuspäätöksen, joka pitää käyttää maaliskuuhun 2018 mennessä.

Olin parisen vuotta kuunnellut lasteni äidin ikävää, kun en heidän mielestään ollut ikinä kotona (enkä ollutkaan. Lastenvahteja piti käyttää harva se ilta ja vaikka ilta olikin vapaa, jatkoin töitäni lasten mentyä nukkumaan). Asiakastyöstäni suurin osa oli perushoitoa ja kaupungin palveluverkostossa luovimista. En aloittaessani tiennyt minkälainen byrokratia toimialallani on, en hahmottanut kuinka kallista on työntekijän pitäminen (saati useamman) enkä varsin tiennyt, ettei yksityinen toimija saa hyödyntää kaikkia esim. erikoissairaanhoidossa oppimiaan kliinisiä taitoja. Kieltämättä koin, että olisin osannut ja varsinkin halunnut oppia enemmän alasta, mutta en nähnyt miten se olisi onnistunut omassa yrityksessäni.

Laskin kaikki tekijät yhteen ja päätin lopettaa yrityksen. Loppujen lopuksi vuosi sitten aloittamani suosittelumarkkinoinnin vuoksi toiminimi jäi pöytälaatikkoon, mutta toiminnot ajoin alas tämän vuoden maaliskuun loppuun, sanoin irti työntekijäni ja päätin pitää pitämättömät lomat. Halusin hävittää lasteni sanavarastosta ikävän ja halusin, että minä tai edes isänsä on se, joka näkee, kun jompi kumpi oppii jotain uutta (poika oli talvella oppinut salakavalasti luistelemaan. Olin hieman yllättynyt asiasta.). Ajattelin, että tämän kesän teen vain keikkoja ja olen pääasiassa työtön. Ajattelin, etten lähde vuorotyöhön ennen kuin lapset pärjäävät illan kahdestaan kotona. Kerkesin ajatella noin 43 päivän ajan ennen kuin minulle tarjottiin kesäpätkää sairaalasta.

Meinasin jo sanoa tarjoukseen ei kiitos, mutta kokeilin kuitenkin järjestyisikö lapsille hoito ilman vuoropäiväkotia. Hoito järjestyi, joten viikon päästä aloitan työt.